Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat

Ilon ja onnen tarinat oli aika hämmentävä lukukokemus. Nimi, ja kannen toisiaan halaavat naiset saivat odottamaan seesteistä ja hymyä täynnä olevaa kirjaa, sisältö oli kuitenkin jotain ihan muuta; kuvausta sodan kauhuista, sukupolvien välisestä kuilusta, kulttuurieroista.

Kirjassa vuorottelevat kertojina neljä kiinalaista äitiä ja heidän neljä amerikkalaistunutta tytärtään. Äidit ovat syntyneet 1900-luvun alkupuolen kiinassa, kasvaneet patriarkaalisessa yhteiskunnassa, kokeneet järkyttävän Kiina-Japani -sodan ja sopeutumisen kokonaan toisenlaiseen yhteiskuntaan. Tyttäret ovat syntyneet amerikkalaiseen, moderniin, vapautta korostavaan yhteiskuntaan, ja kuilu noiden kahden maailman välillä tuntuu liian suurelle.

Jonkinlainen yhteys kuitenkin löytyy, ja tyttäret  aikuistuessaan ymmärtävät paremmin kiinalaisuutta itsessään ja äideissään.

"Isäni oli pyytänyt minua neljänneksi nurkaksi Ilo-Onnen kerhoon. Minä korvaan äitini, jonka paikka mah jong-pöydässä on ollut tyhjänä siitä asti kun hän kaksi kuukautta sitten kuoli. Isäni uskoo että hänen omat ajatuksensa tappoivat hänet.
>>Hänellä oli uusi ajatus päässään>>, isä sanoi. >>Mutta ennen kuin se ehti ulos hänen suustaan, se kasvoi liian suureksi ja puhkesi. Se oli varmasti hyvin paha ajatus.>>
Lääkärin mukaan hän kuoli aivoverenvuotoon. Ja hänen ystävänsä Ilo-Onnen kerhossa sanoivat että hän kuoli ihan niin kuin kani: nopeasti ja jättäen keskeneräisiä asioita jälkeensä. Äidin piti toimia emäntänä Ilo-Onnen kerhon seuraavassa kokouksessa."

Markus Kajo: Kettusen kootut

Huh huh, tämä kirja rasitti naurulihaksia niin paljon, että kävi totisesti jumpasta. Eilen oli ukkokullan vuoro tämä aloittaa, ja muutaman sivun jälkeen hän valitti, ettei pysty enää lukemaan, kun nauru sumentaa silmät ja salpaa hengityksen.

Kirjassa on lähes 400 pakinaa, jotka käsittelevät aiheita laidasta laitaan. Välillä kummastellaan laskinta, joka varastaa desimaaleja ja siirrytään sujuvasti pulujen syntyhistorian kautta Hollantilaisiin kanavaluistelijoihin. Kaikki jutut eivät tietenkään yhtä hilpeää naurua herätä, mutta suurin osa on suorastaan riemastuttavia, jotain niin kovin tuttua, sisältävässä hölmöydessään. Kajo tarkastelee maailmaa niukoin lausein, omituisin sanajärjestyksin, absurdi logiikka aseenaan. Ja löytää ne ihmismielen kummallisuudet, joihin omassa päässäänkin törmää tämän tästä. Vaan ei tunnusta muille.

Markus Kajohan on esittänyt havaintojaan yhteiskunnan eri aloilta myös televisiossa. Muistattehan totisen, pyöreäposkisen miehen, jonka suupielen värähdystä vahdattiin joskus 90-luvulla? Kirjan suolana olikin hänen lakonisen, lähes masentuneen oloisen hahmon ja äänen kaikuminen mielessä, juttuja lukiessa.

"Naisten temppuilua

Kuten hyvin muistatte, naiset ovat kummallisia. Ostavat hameen, jonka sivussa on halkio sitä varten, että koipi näkyisi. Ja sitten yrittävät istua siinä hameessa niin, että koipi ei näkyisi. Kuinkahan monta naistyötuntia on tänäkin päivänä uhrattu hameiden neuroottiseen nyhtämiseen? Sitä ei tiedä ken. -Eikö voi päättää, että näkyköön koipi, ja antaa hameen olla? Tai että ei, ei saa näkyä, ja laittaa vaikka verryttelyhousut alle. Mutta ei, niin yksinkertaista se ei voi naisilla olla. Koko ajan vaan pitää hametta nyhtää. Nyhtää samalla tavalla kuin alaikäinen, joka ei enää halua olla kylässä ja siksi nyhtää. Perin monimutkaista on minusta naisten toiminta."

Helen Fielding: Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus

Olivia Joules on Bridget Jonesin luoneen Helen Fieldingin seuraava sankaritar. Ja tällä kertaa kyseessä on todellakin sankarillinen hahmo. Nainen, joka on nero lähes joka alalla. Osaa liikkua sulavasti niin seurapiireissä, kuin huumehuuruisissa reppumatkaajien sukellusporukoissakin. Omaa rautaiset hermot, ja sujuvan kielipään, puhumattakaan hänen sädehtivästä kauneudestaan.

Kirja oli ihan hauska, mukaansatempaava, mutta minua vähän häiritsi Jonesin haamu taustalla. Ensimmäisillä sivuilla Olivia kun kuvattiin vähän toheloksi, aikatauluja hallitsemattomaksi epäonnistujaksi. Toimittajaksi joka ei saanut kunnon juttuja, vaan joutui tyytymään kauneusvoidemainostilaisuuksien kommentoijaksi. Ja sitten yhtäkkiä hän olikin rautaisella itsekurilla varustettu, jokaisesta tilanteesta selviävä huipputyyppi. Alun kompuroinnin jälkeen kirja muuttuikin paljon mielenkiintoisemmaksi, vaikka aina välillä kirjailijaan tuntui iskevän halu korostaa, että "Tämä on nyt sitten hauska kirja, ja Olivia hassunhauska hahmo".Tuntui, kuin Fielding ei olisi oikein luottanut itseensä toisenlaisen hahmon luojana.

Mutta ihan kiva kirja tämä tosiaan oli. Sellaista harmitonta luettavaa, jossa ei päätään tarvitse sen kummemmin vaivata, vaikka arabiterrorismin ja jopa Osama bin Ladenin kanssa taistellaan. Olivia kun selviää tilanteesta kuin tilanteesta, hattuneula aseenaan. Ja luonnollisesti mukana on myös, se muutaman vastoinkäymisen jälkeen onnellisesti päättyvä rakkauskertomus, komean ja jaloluonteisen miehen kanssa.


"Hän heräsi äkisti haaveistaan. Hänen suulleen oli painettu käsi. Hän veti hattuneulan vaistomaisesti bikineistään ja upotti sen syvälle käsivarteen, joka nytkähti järkytyksestä ja höllensi otettaan juuri riittävästi, jotta Olivia saattoi kiemurrella irti.
"Älä liiku." Hän tunnisti äänen.
"Morton mikä sinua vaivaa? Oletko katsellut liikaa toimintaelokuvia?"
Hän kääntyi ja huomasi ensimmäistä kertaa elämässään tuijottavansa aseen piippuun. Se oli tosiaankin outoa."

aimarii: Aurinko pitää vapaapäivää

Aurinko pitää vapaapäivää on 80-sivuinen omakustanne, kokoelma runoja. Runojen aihepiirit vaihtelevat arjen tohinoista rakkauteen, kuolemaan ja luontoon. Tyyliltään ne ovat vapaamuotoista, modernia runokieltä.

Nämä runot olivat oikeasti hyviä. Oivaltavia ja puhuttelevia, elämänmakuisia. Niiden tunnemaailmaan oli helppo samaistua, ja kieli eteni sujuvasti. Aimariin rakkausrunoista miehenikin selvästi liikuttui, ne ovat tavallaan arkisia, ilman ruusunpunaisia krumeluita, mutta silti koskettavia.

Mielestäni ainut huono puoli kirjassa oli se, ettei runoja oltu jaoteltu selkeästi eri aihepiireihin. Nyt runot tuli ikään kuin ahmaistua vähän huitaisten, yhtenä pötkönä. Vaikkapa vain tyhjä sivu välissä, olisi suonut lukijalle hengähdystauon. Aikaa miettiä lukemaansa, aikaa odottaa jotain muuta.

Valitettavasti tätä kirjaa ei ole missään myynnissä, mutta aimariin runoihin pääsee tutustumaan hänen blogissaan, Pollen suuret saappaat ja kotisivuilla Elämän kultalankaa.

"Kirjoitin sinulle kirjeen.

Postiin asti en sitä saanut,

kun satoi.

Jos huomenna on poutapäivä,

niin ylihuomenna kirje on

punaisessa postilaatikossasi.

Ei ajatukset päivässä miksikään muutu.

Kirjoitin sata kertaa

rakastan sinua,

rakastan sinua.

Ja lopuksi suurin kirjaimin,

on ikävä sinua."

Harald Arnkil: Värit havaintojen maailmassa

Värit havaintojen maailmassa on tarkoitettu väriopintojen perusoppikirjaksi visuaalisten alojen ammatillisiin kouluihin. Itse pystyn arvioimaan teosta vain maallikkopohjalta, mitään visuaalista koulutusta en omaa. Mutta ainakin itselleni tämä oli ihan loistava perusteos värien maailmaan. Asioissa edetään rauhallisesti ja loogisessa järjestyksessä, alan termistöä samalla selittäen. Teksti on sujuvaa ja helposti omaksuttavaa

Tätä kirjaa olen lukenut pitkään ja hartaasti. Ja ellei kirjasto jo haluaisi omaansa takaisin, jatkaisin lukemista edelleenkin. Suosittelen sitä todella lämpimästi jokaiselle valokuvaamista tai taidemaalaamista harrastavalle, tai vaikka vain luonnon valonäytelmistä nauttivalle. Kirjassa nimittäin käsitellään värien ominaisuuksia hyvin monimuotoisesti. Sateenkaaren synnystä värijärjestelmiin. Värien fyysisistä ja psyykkisistä vaikutuksista, silmän optiseen rakenteeseen. Tämä on kirja, jonka pariin palaisin varmasti useasti, jos se kirjahyllystä löytyisi.

" Vaaleus on pinnan havaittu heijastavuus. Se on näköaistin päätelmä siitä, mikä on pinnan heijastuskyky valaistuksesta riippumatta. Vaaleus on havaitsemiseen liittyvä psykofyysinen suure eikä sitä näin ollen voi mitata mittalaitteilla. Kun katsomme valkoista paperia ensin valossa ja sitten varjossa, arvioimme sen molemmissa tilanteissa valkoiseksi eli hyvin vaaleaksi -  siitä huolimatta, että sen pinnan heijastama valon määrä on aivan eri luokkaa valossa kuin varjossa. Vaaleuden sijaan puhutaan valoisuudesta eli luminanssista silloin, kun halutaan täsmentää, että kyseessä on fyysisesti mitattavasta heijastuvan tai säteilevän valon määrästä."

Patrik Borg, Sirkka Hirvonen: Syö hyvin ja laihdu

Päällimmäinen ajatus tästä kirjasta oli, kuinka yksioikoinen nuoren miehen maailma voikaan olla. Ongelmat ratkaistaan. Piste ja loppu. Sinänsä kyllä olisi aivan loistavaa saada vähän tuota ajatusmallia takaisin itselleenkin, eivät kaikki asiat ole myöskään ihan niin monimutkaisia, kuin välillä tuntuu.

Kantavana ajatuksena tässä on, että syömisestä pitäisi nauttia, oppia haluamaan laatua, määrän sijasta. Tärkeintä olisi antaa itselleen lupa syödä. Jatkuvasta panttaamisesta seuraa vain ahmimista. Tuohon on helppo yhtyä. Pitkään vallalla ollut laihdutusmuoti on saanut monet jo lapsesta asti varomaan kaloreita, rasvoja, sokereita. Ehkä pitäisikin opetella varomaan ainoastaan määrää, ja nauttia kaikesta, mitä suuhunsa laittaa?

"Lupa syödä on kohtuullisen syömisen tärkeimpiä asioita. Sinun on koettava, että saat syödä aina, kun keho sitä pyytää, ja uskallat myös käytännössä sen toteuttaa. Eli syö, kun on nälkä. Tämä monen mielestä varsin mutkaton asia ei ole laihdutuskonkarille niin yksinkertainen, sillä hänen aivoihinsa on syöpynyt syvälle ajatus syömisen hallinnasta. Syömisen määrällinen ja ajallinen hallinta on kuitenkin juuri se, mikä tuottaa ongelmia."

Hanna Hentinen: Puutarha vähällä vaivalla

Tätä teosta aloitin lukemaan, sattuneesta syystä, suurin odotuksin. Mutta pettymään jouduin. Tämä oli vain yksinkertaisesti tylsä kirja. Ei ollut kauneutta, ja kepeyttä mistä nauttia, ei syvällisempää tietoa, josta ammentaa oppia. Vain pintaraapaisuja ja huonoja kuvia.

Ihan loppuun asti en jaksanutkaan lukea, katselin vain kuvat. Joista taisin kahdesta pitää. Muut olivat joko yliväritettyjä lähikuvia, tai kuvia istutuksista joiden hienous ei minulle kuvan kautta auennut.

"Helppohoitoisen pihan tärkeimmät ohjeet ovat yksinkertaiset: "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ja "oikea kasvi oikeaan paikkaan". Kun noudatat näitä neuvoja, olet jo hyvää vauhtia matkalla kohti unelmiesi pihaa."

Peter Mayle: Piskinelämää

Piskinelämän luettuani tunnen suorastaan vastemielisyyttä Provencelaisia kohtaan. Kirja toki esittää kaiken leppoisan huumorin suojista, mutta niiden takana olevat henkilöhahmot piirtyivät minun mieliini vähemmän mukavina. Viinaan (no, viiniin) menevinä, metelöivinä huijareina.

Mutta Piskinelämää toki on viihdyttävä ja sekä poika, että ukkokulta ilmoittivat myös sen lukevansa, kun illalla sitä vähän selailivat. Kulkukoira-Boyn kertojaminä houkuttaa joviaalilla maailmankatsomuksellaan ja hupaisilla kommelluksillaan, jollaisiin kuka tahansa kunnon koira saattaa joutua. Kiitos R&T suosittelemisesta.

Erityismaininnan ansaitsevat Edward Korenin suorastaan lastenkirjamaiset, hilpeät piirrokset.

"Asetun paikalleni pallo suussa ja jään vaanimaan pää kumarassa, samaan tapaan kuin haaskalintu joka mietiskelee aamiaisensa lähestyvää kuolemaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä liikkumaton ja aika omalaatuinen asento herättää ihmisten huomion. "Mitä Boy nyt tekee?" he sanovat. Tai: "Oksettaako sitä?". Kun koko yleisön katse on kohdistunut minuun, avaan verkalleen kitani ja päästän pallon pomppimaan. Se lähtee portaita alas, aidalta maahan tai altaan reunalta syvään päähän. Pysyn aivan hiljaa ja tuijotan alhaalla olevaa palloa silmäluomenkaan värähtämättä. Se on kireä ja keskittynyt hetki.
 Jännitystä kestää kunnes joku tervejärkinen tajuaa pelin tarkoituksen, toisin sanoen hakee pallon ja palauttaa sen minulle. Jos katsojat ovat erityisen hidasälyisiä - ja uskokaa pois, olen tavannut eräitä, jotka eivät näköjään tienneet oliko lounasaika vai tiistai - minun täytyy ehkä haukahtaa alkumerkiksi. Pallo noudetaan, tuodaan luokseni ja ojennetaan minulle. Jätän pelaajat hetkeksi rauhoittumaan ja tointumaan kiihtymyksestään, sitten toistan koko prosessin."

Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria

Tässä kirjassa on todella paljon, todella mukavia pakinoita. Mutta siltikään kirjasta ei jäänyt yhtään Jippii-oloa. Aiheet poukkoilivat sinne ja tänne, ilman päämäärää, ilman yhtenäistä nimittäjää. Viimeiseltä sivulta syykin sitten selvisi. Tekstit ovat alunperin kirjoitettu kolumneiksi eri lehtiin. Ja erillisinä kolumneina olisinkin niistä varmasti vielä paljon enemmän tykännyt. Nyt oli vaikea orientoitua uuteen tekstiin, uuteen tyyliin, oli vähän hukassa oleva olo. Mutta jutut sinänsä olivat oikein hyviä. Ehkä tämä kirja kannattaisikin lukea vain juttu päivässä-tahdilla.

"Suomalaiseen ravintolaan, jossa on kaksi kuuden hengen pöytää ja kuusi neljän hengen pöytää eli yhteensä 36 tuolipaikkaa, mahtuu syömään kahdeksan seuruetta eli 16 ihmistä. Joskus ruuhka-aikoina kuuden hengen pöytiin saattaa sijoittua seurue kumpaankin pääähän, jos pidetään viisu huoli siitä, että keskimmäiset tuolit ovat vapaat. Ja toisinaan paikalle saattaa tietenkin osua kolmi-tai nelihenkinen seurue, jolloin porukka lisääntyy hieman.
Ravintola on siis todettava täydeksi silloin kun sen jokaisessa pöydässä istuu joku, jolleivät pöydät satu olemaan aivan erityisen suuria."

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

Tämä kirja tuo hyvää tuulta tullessaan. Niin elämänmakuisesti ja hauskasti kirjoitettu. Murrekirjoja on joskus aika tuskaista lukea, mutta hämäläinen puheenparsi taipuu ainakin minulle ihan helposti. Tutunoloiset ja inhimilliset hahmot saavat täydet sympatiapisteet. Mutta vaikea oli tästä kirjasta otetta valita, koska jutut ovat niin toisiinsa sidottuja. Asian hauskuus tulee ilmeiseksi vasta kokonaisuudessa, ei yksittäisissä lausahduksissa.

"Kesälomalla

Meitin sukulaiset kyselee aina kesän alussa, että kuinka teitin plikat viihtyy siä mökillä, kun niitä on vaan kaks. Ne ei tiärä, että yksinhän me kumpinenkin ollaan. Kirsti onkii, ja mää leikin kiärtävää sairaanhoitajaa. Mää ajelen semmosella piänellä pyärällä ympäri pihaa, ja mulla on taskussa laastarirulla ja sakset. Mää pysähryn aina yhren ison kiven kohralle, ja toinen etappi on nuari koivu. Mää kysyn: "Tarvitaako täälä apua?" Sitten mää otan sen rullan taskustani ja leikkaan siittä palasen.
Kun sukulaiset sitten syksyllä kyselee, kuinka kesä meni, nin mää sanon, että hyvin. Mää leikin koko suven."

Edit. 18.10.2009

Luin sarjan kaksi muutakin osaa: Se on myöhästä ny ja Kyä tässä jotain häikkää o. Hämäläistrilogian kakkososa kirvoitti vielä paremmat naurut, kuin ykkönen, mutta kolmas ei oikein ollut mieleeni. Ehkä kyse oli osittain myös kyllästymisestäkin, mutta ehkä enemmän siitä, että nyt keskityttiin likkaan, joka ei hahmona ole ihan niin riemastuttava, kuin ihanat Eila ja Rampe. Heidän sanailussaan on jotain niin tuttua, ellei varsinaisesti sanat ja asiat, niin tunnelma kuitenkin.

Kari Hotakainen: Lastenkirja

Aika hauska. Erikoinen, erilainen. Toisista tarinoista pidin, toisista en. Vaikka muotona on proosa, runoina minä nämä kuitenkin enemmän näen. Tai runollisena proosana.

Poika, 10v, luki muutaman tarinan. Ensimmäisestä kommentti oli, "Ihan sama, jos olisin ruotsiksi tuon lukenut, yhtä vähän ymmärsin". Mutta "Hanna Tsutsusen kaksi päivää" sai oikeinkin hyväksyvän vastaanoton. Kaikkia tarinoita en ihan pienimmille lukisi, mutta vähän isommille uppoaa varmaan hyvinkin, jos omaa sopivanlaatuisen huumorintajun. Ja täytyy sanoa, etten ymmärtänyt minäkään kaikkien tarinoiden ideaa, mutta tästä Petri Kurjen tarinasta pidin ja ainakin omalla tavallani ymmärsin.

"Taivas oli paperia. Petri Kurki lensi hiljalleen, rapsahteli läpi ruttuisten pilvien ja mietti. Minulla on Isä ja Äiti, mutta he asuvat kaukana muitten lasten kanssa. Minä asun yksin, en halua olla vierekkäin, mutta joillakin ilmoilla kun taivas on paperia ja siivillään voi läpsyttää itselleen tilaa, minuun repeää kaikuva aukko, onkalo, johon ikävän tyhjät tonnikalapurkin tippuvat. Ne pitävät ääntä joka kylmää sydämen, ja kylkiluitten läpi käy viima."

Ritva Enäkoski: Pistä persoonasi peliin

Olipa tyhjää täynnä oleva kirja. Kuin olisi vanhaa purukumia pureskellut. Kehon kieltä tässä kai oli tarkoitus käsitellä, mutta koko kirja oli kuin johdantoa, pyöritellään vaan itsestäänselvyyksiä. Ajoittain tuntuu myös, että Enäkoski elää jossain aivan toisessa todellisuudessa, kuin minä ja varsinkin lapset esitetään joinain ihannekuvansa mukaisina kiiltokuvaenkeleinä, jotka vaan ovat hyvällä tuulella ja hymyilevät. Itse olen kyllä tavannut marisevia ja  kiukutteleviakin lapsia.

"Meidän tulee tarkastella maailmaa lapsenomaisen innokkaasti. Ottaa vastaan asioita, kuten lapset tekevät. He eivät valita ja marise, jos joku ei ole juuri niin kuin kotona. He sanovat jippii, jippii ja ottavat asioita sellaisina kuin ne eteen tulevat. Me aikuiset valitamme, jos emme saa maitoa aamiaisella ja jos raaka kala on ainoa ruokalaji pöydässä"

Ellis Weiner: Murehtien onneen

Murehtien onneen esittelee murehtimisen suurena taiteena, vastauksena elämän jokaiseen pulmaan. Voimavarana josta voi ammentaa, kunhan vaan tietää miten.

Pikaisesti selailtuna tämä kirja vaikutti hulvattoman hauskalle. Hekotin ääneen kirjastossa, hyllyjen välissä. Mutta sama vitsi toistettuna lauseesta toiseen,sadanviidenkymmenen sivun ajan, alkoi aika pahasti puuduttaa. Silti, idea on hauska ainakin tällaisen ikimurehtijan mielestä ja ketjumurehtimisen kiistaton vaikutus kaloreiden kulutukseen hymyilyttää vieläkin.

"Ketjumurehtimisen ansiosta on mahdollista hyödyntää kasvavan paniikin kumulatiivista vaikutusta (KPKV). Kun on oivaltanut sen tosiasian, että paha asia voi johtaa vielä pahempaan, murehtiminen kiihtyy ja voi aiheuttaa merkittävää kalorien palamista ja painonpudotusta.
Ketjumurehtiminen saattaa saada nopeasti aikaan runsastakin painonpudotusta hysteriaa lietsomalla, mutta et vieläkään pysty kohdistamaan sitä yksittäisiin ruumiinosiin, kuten lantioon vai vatsaan. Se vaatii keskitetymmän lähestymistavan. "

Roald Dahl: Nilviöt

Roald Dahl ei petä koskaan. Herra ja Rouva Nilviö ovat ilkeitä, ilkeistä ilkeimpiä. Rouva Nilviö syöttää miehelleen matoja spagettina, Herra Nilviö tuikkaa suuren sammakon rouvansa sänkyyn ja uskottelee sen olevan hirmuinen näppäräkipriäinen. Mutta juuri siinä vaiheessa, kun pariskunnan ilkeily tuntuu lukijasta jo liian ilkeälle, tapahtuu jotakin....


"Mutta hassua oli se, ettei rouva Nilviö ollut syntynyt rumaksi. Nuorena hänellä oli ollut melko sievät kasvot. Rumuus oli kasvanut häneen vuosi vuodelta sitä mukaa kun hän vanheni. Miksi niin oli käynyt? Selitys on yksinkertainen. Jos jollakulla on rumia ajatuksia, se alkaa näkyä hänen kasvoistaan. Ja jos sillä jollakulla on rumia ajatuksia joka päivä, joka viikko ja joka vuosi, kasvoista tulee vähä vähältä niin rumat, että niitä kestää tuskin katsoa.
Ihminen, jolla on hyviä ajatuksia, ei voi koskaan tulla rumaksi. Sinulla voi olla väärä nenä ja kiero suu ja kaksoisleuka ja ulkonevat hampaat, mutta jos sinulla on hyviä ajatuksia, ne loistavat kasvoiltasi kuin auringon säteet, ja näytät aina ihastuttavalta."

Valitut Palat: Puolen tunnin puutarhuri

Tätä kirjaa olisi suloista lukea kovalla helteellä, riippukeinun varjossa loikoillessa. Kivoja kuvia, huolettomien ajatusten seuraksi. Jos jossain kohtaa viitataankin tylsiin rikkaruohoihin tai maanmuokkaamisiin, niissäkin kuvissa on sievän värisiä työkaluja, joilla voi söpösti vähän harailla maan pintaa. Perustamistöihin vain viitataan siveästi, rasittamatta lukijaa liikaa ajatuksella kovasta työstä.

Mutta silti, ei tämä missään nimessä huono kirja ole. Sovellettu ihan hyvin suomalaisiin oloihin, ja paljon, paljon kuvia kokonaisuuksista. Kovin monissa puutarhakirjoissakin kun pakkaa olemaan vaan toinen toistaan enemmän väritettyjä lähikuvia yksittäisistä kukista.

"Kauniina kesäpäivänä on ihanaa kuljeskella puutarhan vehreydessä: pieni puuhailu tuntuu huvitukselta ja rentouttaa mieltä. Kuihtuneiden kukkien nyppiminen on mukavaa, kun työn tulos näkyy heti. Ohjailenpa tuota kärhöä hiukan ja kiinnitän tuon uuden verson kauniisti esille... Siistinpä tuota pallotuijaa hieman, jotta siitä tulee oikein sileän pallomainen... Pientä puuhaa on jokaiselle päivälle."

Tuire Kaimio: Koirien käyttäytyminen

Tämän kirjan lukemiseen meni monta päivää. Teksti on kyllä helppotajuista, mutta varsinkin koirien metsästyskäyttäytymistä käsittelevät kohdat vaativat minulta vähän omia pohdintoja. Noppa on ensimmäinen metsästysrotuinen koirani, ja täytyy sanoa, että muutama asia valkeni minulle tämän kirjan luettuani. Jäinkin hämmästelemään sitä, miten tarkasti noilla metsästyskoirilla onkaan onnistuttu jalostamaan erilaisia metsästyskäyttäytymisiä.

"Erot metsästyskäyttäytymisessä tuntuvat selittävän yllättävän suuren osan koirien arkielämän käyttäytymiseroista, myös muissa kuin metsästyksellisiltä vaikuttavissa tilanteissa."

Pääteema kirjassa oli kuitenkin sen vakuuttelu, että koira ei ole suden jälkeläinen, vaan oma, itsenäinen laji, koiraeläinten heimossa. Kirjan mukaan koira ei tarvitse niinkään voimakasta johtajaa, vaan havainnoivaa ja sitkeää opetusta siitä, mikä on kannattavaa käytöstä. Tuohon ajatukseen on helppo yhtyä, vaikkakin siinäkin ajattelussa on jo nähtävissä ylilyöntejä. En ymmärrä sitä, ettei koiralle muka saisi lainkaan käyttää EI-sanaa. Toki sen viljelyssä on oltava säästeliäs, mutta ihan yhtä hyvin koira oppii ei-käskyn, kun minkä tahansa muunkin. Se tarkoittaa "lopeta se, mitä olet tekemässä ja odota seuraavaa ohjetta". Pelkkää ei:tä on koiralle tietenkin turha huudella. Vähän myös ärsyttää sanoilla hurskastelu. Käskyä nimitetään vihjeeksi....Vihje, jota kuitenkin odotetaan noudatettavan, hmmmm?

Lukukokemuksena tämä kirja oli paljon parempi, kuin odotin. Aikaisemmista Kaimion kirjoista en ole oikein piitannut, mutta tämä oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu.  Ja Minna Tallbergin upeat kuvat tekevät hienosti oikeutta koirien monimuotoiselle käytökselle.

"Kun ongelmakäytös toistuu, siihen liittyvät hermoradat vahvistuvat. Käytös ilmaantuu yhä voimakkaampana, yhä useammin ja yhä vähäisemmissä tilanteissa. Myös kiihtyneisyys, pelko ja stressi vahvistuvat, ellei niiden syytä korjata. Siksi ongelmakäytöksen korjaamisessa on vain yksi nyrkkisääntö: käytöksen syy on löydettävä ja tilanteen korjaamisen on lähdettävä syyn poistamisesta. "

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari

En tiedä, montako näitä on ilmestynyt, mutta minä luin kirjat:
-Kapteeni Kalsari seikkailee
-Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
-Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut
  keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt)
-Kapteeni Kalsari ja sähköräkäjätkän iso paha taistelu
 1.osa:Siivottomien sierainmöykkyjen yö


Luin nämä Kapteeni Kalsari-kirjat poikani suosituksesta. Ja aika mainiota menoahan niissä onkin. Lukeminen tosin vaatii absurdin (koululais)huumorin mielenlaadun, mutta minullehan sellainen sopii, kuin nenä päähän. Kakka-, pissaosasto oli onneksi jätetty rauhaan

Jos ryhdistäytyy ja tarkastelee kirjoja aikuisena, tulee ensimmäisenä mieleen, että on siinä vähillä ideoilla onnistuttu kokonainen kirjasarja tekemään. Sivuja on 150:n paikkeilla per kirja, mutta niistä varmasti kolmasosa toistuu täysin samalla idealla, ja joskus jopa samoilla sanoilla, kirjasta toiseen.

Mitään ikärajaa näihin ei tarvita, kieli on ihan siistiä, mutta tuskinpa alle kouluikäinen näiden hauskuutta vielä ymmärtää.


Kirjasta Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt)

"Mutta Kapteeni Kalsari ei kuunnellut. Hän hyppäsi ikkunasta Erno ja Huuko yhä kiinni viitassaan. "AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAUUH!" he kirkuivat pudotessaan maahan ja saivat välittömästi surmansa.

Pelleilin vain.

Vessapaperi ei tietenkään kestänyt kolmen sankarimme painoa, ja hetken näytti että he tuhoutuvat. Mutta yhtäkkiä Kapteeni Kalsarin punainen tekokuituviitta avautui kuin laskuvarjo - VSUUUUP!

Erno ja Huuko ja Kumppariritari leijuivat turvallisesti alas samalla kun avaruusalus räjähti heidän yläpuolellaan."

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä

Paras lukemani romaani pitkään, pitkään aikaan.  Kirja kertoo ensimmäisestä kesästä päähenkilön puolison kuoleman jälkeen. Siitä, miten elämä jatkuu ulkoisesti lähes samanlaisena, mutta kaikki on kuitenkin toisin. Kaipauksesta ja pelosta, mitä rakkaan menettäminen aiheuttaa.

Ahdistava, koska väistämättä tulee mieleen, entä jos itse olisin tuossa tilanteessa? Miten siitä selviäisin? Selviäisinkö? Haluaisinko selvitä, tuntuisiko elämä ilman rakasta puolisoa enää elämisen arvoiselta? Mutta myös lohduttava ja elämänmyönteinen, vaikkei kesä päätykään herttasarjojen ruusunpunaiseen uuteen onneen. 

"Vaikka kaikkeen muuhun olin valmistautunut, en ollut ymmärtänyt, että minä jäisiin henkiin Paulin kuoleman jälkeen. Olin valmistautunut kaiken loppuun, mutten ollut osannut ottaa huomioon, että joutuisinkin jatkamaan elämääni ilman häntä. Vaikka ei tämä elämiseltä tuntunut vaan hengissäpysyttelyltä. En vieläkään pystynyt täysin uskomaan olevani oikeasti elossa, pikemminkin vain uskottelin itselleni, että olin."

Positiivarit: Äiti, toi setä pieras

Tähän kirjaan on koottu lasten sutkautuksia, elämän eri aloilta. Ei voi kuin ääneen nauraa lasten osuville kommenteille. Ihana kirja, jonka parissa voi muistella oman elämän varrelle sattuneita hauskoja tai noloja kohtauksia.


"Vietämme joulua anoppilassa ja katsomme luontodokumenttia tv:stä. Ykskaks ruutu on täynnä uhkeaa gorillanaarasta, siinä se levollisesti rapsuttelee itseään ja jäystää puunoksaa. Tissit roikkuvat napaan asti, ja koko turkki oli likainen ja pörröinen.

1,5-vuotiaan poikani silmät kirkastuvat ja hän osoittaa iloisena kuvaa: "Äittä!" "

Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat

Spiderwickin kronikat on viisiosainen fantasiatarina, joka ei nyt ehkä ihan kaikkien pienimmille lukijoille sovi, mutta mörköpelkojen ylittäneille kyllä. Tarina etenee todella vauhdikkaasti, kirjasta toiseen, ilman varsinaisia suvantokohtia. Näitä kirjoja ei oikein voikaan lukea erillisinä kirjoina, koska juoni etenee niissä niin selkeästi alusta loppuun, kirjasta toiseen.

Vaikka kertomuksessa ei oikeastaan ole mitään hauskoja kohtia, ei sävy silti ole liian tumma. Toisaalta ainakaan minua, ei päähenkilöiden tunteet saavuttaneet, ja hurjimmatkin taistelukohtaukset laimenivat tavalliseksi tarinoinniksi. Lastenkirjassa sitä ehkä on pidettävä hyveenäkin.

Aikuislukijalle parasta antia on kuitenkin DiTerlizzin loistava, ilmeikäs kuvitus. Jo sen takia, kannattaa Spiderwikin kronikat lukea.

Viisiosaisen Spiderwickin kronikoiden, kolmannen osan lopputeksti.

"Ronttuja ja peikkoja,

kaikenlaista kummaa!

Vielä vastaan tuleeko

muuta synkkää, tummaa?

Jared, vaikeuksissa aina,

vetää puoleen kaiken kurjan.

Hän kohtaa pian haastajansa,

oman kaksoisolentonsa hurjan.

Alla vanhan louhimon

on kääpiöiden maa.

Siellä kansa ja kuningas,

joka ei kruunua saa.

Ole rohkea, jatka vain!

Mutta varo tiellä haltijain."

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen

Valkopukuinen nainen on lojunut yöpöytäni laatikossa jo muutaman vuoden. Yli 500, pienellä präntillä ladottua sivua vanhanaikaista, runsaiden korulauseiden värittämää tekstiä on saanut minut kerta toisensa jälkeen sulkemaan kirjan heti ensimmäisten sivujen jälkeen. Tällä kertaa pääsin kuitenkin loppuun asti.

Kirja on kirjoitettu noin 150 vuotta sitten, ajalla jolloin naiset pyörtyilivät hiljaa taustalla, ja aatelisarvo riitti todistukseksi miehen korkeasta moraalista. Valkopukuinen nainen on salapoliisitarina yhdistettynä rakkaustarinaan. Oikeastaan ihan hyvä kirja, jos vaan lukukunto kestää kaiken liirumlaarumin.

"Lähestyin häntä ja ojensin käteni. "Teillä on monta ystävää, jotka teitä rakastavat, neiti Fairlie. Tiedän tuleva onnenne on monen sydämen toive. Saanko nyt lähdön hetkellä sanoa, että se on myös minun rakkain toiveeni?" Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän nojautui toisella vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Painoin pääni sen yli, huuleni pusertuivat siihen, kyyneleeni tipahtivat sille - ne olivat tuskan ja epätoivon kyyneleitä. "Jumalan tähden, jättäkää minut!" hän kuiskasi. Hänen sydämensä salaisuus purkautui esiin noissa rukoilevissa sanoissa. Minulla ei ollut oikeutta kuulla niitä; minulla ei ollut oikeutta niihin vastata. Nämä sanat, tämä pyhän heikkouden ilmaus, karkottivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi."

Sophie Collins: Koirapuhetta, opi tulkitsemaan koirasi viestejä

Tästä kirjasta jäi epämiellyttävä olo. Periaatteessa se on ihan ok, kuvia koirista, ja tekstejä joissa noiden koirien ilmeitä tulkitaan. Mutta ihan kaikkien tulkintojen kanssa en ole samaa mieltä, ja ihan selkeitä, karkeita virheitäkin löytyi. Vaikka tämä.

"Bassettien ja beaglejen kaltaiset ajokoirat pitävät häntäänsä yleensä melko matalalla, paitsi silloin kun ne ovat ylen määrin kiihdyksissä." Mahtaako montaa koirarotua olla, joka kantaisi häntäänsä pystymässä, kuin beagle??

Mutta suurin asia, miksi en kirjasta pitänyt, oli kuvausjärjestelyt. Kaikki kuvat oli otettu studio-oloissa, jonne oli tuotu toisilleen vieraita koiria. Tekstissäkin moneen kertaan kerrottiin, miten osa koirista ahdistui suuresti ahtaassa tilassa olemisesta, ja jotakin oli siellä jopa purtu. Osa koirista todellakin näytti kuvissakin niin ahdistuneille, että kuvaamisen sijaan ne olisi pitänyt viedä kiireesti pois. Tarkoitusko pyhittää keinot?

"Tämä jackrusselinterrieri on lyönyt täysjarrut päälle ja kiskoo taluttimessa taaksepäin. Silmissä on pehmeä katse; koira ei tuijota vaan anelee apua." Samaa russelia oli kuvattu monessa muussakin pelkoa ja ahdistusta kuvaavissa kohdissa. "Voimakkaasti köyristynyt selkä, jännittyneet etutassut ja luihulta näyttävä takapää viestivät yksikantaan, että tämä jackrusselinterrieri on peloissaan." "Hieman köyristynyt asento on selkeä merkki pelosta, hädästä ja ahdistuksesta."

Paul Walker: Lemmikkikuvaus, musti ja mirri linssin takaa

Viehättävä kirja! Ihanat kuvat, ja kirjasta huokuva rakkaus ja kunnioitus eläimiä kohtaan saa hyvälle mielelle. Ohjeista suuri osa on tarkoitettu muita, kuin omia lemmikkejä kuvaavalle, mutta toki kirjasta saa hyviä vinkkejä ihan tavis kotikuvaajakin.

" Alistuva käyttäytyminen eläimen seurassa voi auttaa voittamaan sen ystävyyden nopeammin. Tässä vaiheessa kannattaa myös seurata tarkasti eläimen suhdetta hoitajaansa. miten lähellä hoitajaansa eläin pysyttelee, kun he liikkuvat yhdessä kotipiirissä? Miten hyvin se tottelee hoitajansa käskyjä? Onko eläimellä valikoiva kuulo, joka paranee yllättäen, kun tarjolla on ruokaa? Onko eläin leikkisä? Perustiedot eri koira- ja kissaroduista antaa hyvät lähtökohdat suunnittelulle, mutta näitä tietoja ei pidä koskaan ottaa liian kirjaimellisesti."

Pirjo Manninen: Käytös kiitettävä 10

Olipa ajatuksia herättävä lukukokemus! Tarina sinänsä oli aika tavanomainen, mutta viitekehys, 60-70-lukujen taitteen koulumaailma, sitäkin mielenkiintoisempi. Itselläni on koulumuistoja jostain 70-luvun puolesta välistä alkaen, ja huimaa on, kuinka suuri muutos arvomaailmassa on juuri siinä välissä tapahtunut. Juuri silloin on luovuttu edellisten sukupolvien teitittelystä, muodollisesta pukeutumisesta, auktoriteettien jalustalle nostamisesta jne. Nyt, kun kuuntelen juttuja tämän päivän koulumaailmasta, ei se isommin ole tuntunut muuttuvan omista ajoistani. Ehkä opettajilla on vielä vähemmän auktoriteettia, mutta ei mitään tuollaista radikaalia muutosta entiseen.

"Samana lokakuisena päivänä, jona Anna luki lehdestä, että eräästä kauppaoppilaitoksesta oli erotettu nuori miesopettaja, koska tämä oli erehtynyt käyttämään koulussa villapaitaa, erotettiin heidän koulustaan Mikko Ranta neljänneltä beeltä. Mikko oli varastanut.

Ei villapaita toki ollut ainoa syy opettajan erottamiseen. Säädyttömän pukeutumisensa lisäksi miesparalla oli toinenkin synti tilillään. Hän oli häpeällisesti sallinut oppilaittensa sinutella itseään. Jos nyt ei aivan luokassa niin tuntien ulkopuolella kuitenkin."

Emily Rodda; Deltoran vyö

Vähän ailahtelevan tasoinen fantasiasarja, jossa etsitään pahan voiman piilottamia seitsemää jalokiveä, joilla paha kukistettaisiin ja Deltoran valtakunta pelastuisi. Sen verran mielenkiintoinen kumminkin, että seuraavaa osaa jää kaipaamaan. Joka kirjassa toistuu sama kaava; ensin vaelletaan, kärsitään nälkää ja vilua, sitten vähän taistellaan, josta selvitään niukin naukin, ja lopuksi Grande Finale-taistelu, jossa voitetaan sen kertainen jalokivi. Ainakaan alle kymmenvuotiaille ei tätä voi suositella, sen verran reippaita taistelukuvauksia kirjoissa on, ja varsinkin kolmannen osan taistelu peikkojen vankina, oli tunnelmaltaan lähes ahdistava. Kuin Hannu ja Kerttu noidan vankina, vähän hurjemmin kirjoitettuna.

Kahdeksanosaisen sarjan viidennestä ja toistaiseksi viimeisestä suomennetusta osasta; Kauhujen vuori

"Kinnit vilkaisivat toisiinsa hämmentyneinä, mutta Fa-Glin ja Gla-Thon nyökkäsivät silmät hohtaen. Ne olivat vannoneet vaikenevansa (jalo)kivestä, joka oli pudonnut Liefin kädelle, ja siitä mitä hän oli sillä tehnyt. Ne eivät olleet kyselleet kimmeltävästä jalokivikoristeisesta vyöstä, johon elbaiitti oli pantu, eivätkä niistä kahdesta kohdasta, jotka ammottivat vyössä tyhjinä. Ehkei niiden tarvinnut kysyä. Ehkä ne tiesivät tai arvasivat totuuden, sillä Kauhujen vuoren maahiset ovat vanhaa kansaa, jolla on vanhoja, vanhoja muistoja."

Eleanor H. Porter; Pollyanna

Tyttökirjojen klassikko, ehdottomasti, mutta paino sanalla tyttö. Vähän jo näillä vuosikymmenillä alkoi vaivaamaan kirjan naiivi maailma. Silti, tokihan annos pollyannismia tekee meille arjen tohinassa tuskaileville hyvää.

"Tyttö sai kaiken tarvitsemansa huoltotoimelta ja lähetyslaatikoista. Kerran hän oli toivonut nukkea seuraavan paketin mukana. Mutta nuken sijasta tulivatkin pienet kainalosauvat. Lapselta pääsi tietysti itku. Mutta silloin isä opetti hänelle tuon leikin. Hänen piti aina keksiä jotakin, josta voi olla iloinen. Ja isä oli sanonut, että hän saattoi heti ryhtyä leikkimään ilojen etsimistä, olihan muka syytä olla iloinen siitä, ettei tarvinnut kainalosauvoja."