Vähän ironisesti sattui samalla kertaa luettavaksi Hotakainen ja Tsehov. Siinä missä Hotakaisen jutut tuntuivat aikansa eläneille, Tsehov tuntui ihmeellisen ajattomalle, niin kieleltään, kuin ajatuksiltaankin. Tsehov ei kuvaa inhimillisiä ominaisuuksia sinänsä hyvinä tai pahoina, vain jonkun ominaisuuden liika korostuminen aiheuttaa ongelmia. Olkoon se sitten hyvyys tai ahneus, pelko tai oikeamielisyys. Viehättävää onkin hänen lempeä suhtautuminen ihmisen virheisiin. Eikö se, mitä eniten paheksut lähimmäisessäsi löydy itsestäsikin? Vähän toisessa muodossa, mutta rehellisesti tarkastellen tunnistettavana.
Ote novellista "Koteloitunut ihminen"
"Hän käytti tummia silmälaseja, ihokasta, pumpulia korvissa ja ajaessaan vossikalla hän käski nostaa kuomun. Sanalla sanoen, tässä miehessä ilmeni alituinen, itsepintainen halu sulkeutua, niin sanoakseni, koteloon, joka erottaisi hänet muusta maailmasta ja suojelisi ulkonaisilta vaikutteilta. Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen alituista levottomuutta, ja ehkä puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan nykyisyyttä kohtaan hän ylisti aina menneisyyttä ja sellaista, mitä ei ole milloinkaan ollutkaan. Kuolleet kielet, joita hän opetti, olivat nekin oikeastaan nekin kalossit ja sateenvarjo, joiden avulla hän piiloutui todelliselta elämältä."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti