Rick Riordan: Salamavaras

Salamavaras on viisiosaisen nuorten fantasiasarjan ensimmäinen osa. Kirjan sankarina seikkailee 12-vuotias Percy Jackson, jolle karmealla tavalla selviää, etteivät antiikin tarujen jumalat olekaan vain tarua. Itse asiassa hän on itse erään jumalan poika. Puoliverinen.

Kirjan vauhti on hurjaa, tapahtumat vyöryvät eteenpäin sellaista vauhtia, ettei kyllästymisen vaaraa ole. Varsinkin alku on mielenkiintoisesti kirjoitettu, lukija tuntee olevansa yhtä pyörällä päästään, kuin Percykin.  Silti teksti on selkeää ja mukavaa luettavaa. Tosin tämän kirjan olisin ehkä lukenut mieluummin alkuperäiskielellä. Suomennus oli jollain lailla kömpelön oloista. Tuntui oudolle, kun kirjassa paljon viljelty "cool"-sana oli käännetty "kuulia". Tai pöytäliinan reunassa oli  "sinipunainen palle".

Kovin nuorelle lukijalle tätä ei voi suositella, hirviöitä löytyy joka lähtöön, ja niiden hyökkäykset ovat melkoisen hurjia. Itsekin näin niistä epämiellyttäviä unia. Poika 10v piti kirjasta kovasti ja suosittelee sitä myös muillekin. Eikä hänen mielestään hirviötkään olleet liian pelottavia.


"Lähestyin hirviötä, mikä ei ollut helppoa, kun minulla oli miekka ja lasipallo kädessä. Jos se hyökkäisi, minun olisi vaikea puolustautua.
Mutta se päästi minut lähemmäksi -  kuuden metrin päähän, kolmen metrin.
Nyt näin sen kuvan pallosta. Ei kai se voinut ihan niin ruma olla? Pallon täytyi vääristää kuvaa, sai sen näyttämään todellista kamalammalta.
"Et sinä suostu vanhaa naista satuttamaan", se kujersi. "Minä tunnen sinut."
Minä emmin, sillä sen lasista heijastuvat kasvot kiinnostivat minua - silmät tuntuivat palavan suoraan vihreän lasin läpi niin, että käsivarteni herpaantuivat.
Grover vaikeroi sementtikarhun sylistä: "Percy, älä kuuntele sitä!"
Medusa käkätti: "Myöhäistä!"
Se syöksyi minua kohti kynnet ojossa.
Minä sivalsin miekkani ylös, kuulin iljettävän lötsähdyksen ja sitten suhahduksen, kuin luolasta purkautuvan ilmavirauksen - atomeiksi hajoavan hirviön äänet.
Jotain läsähti maahan jalkojeni juureen. Jouduin panemaan likoon kaiken tahdonvoimani, jotten katsonut. Tunsin lämpimän mönjän imeytyvän sukkani läpi ja pienten kuolevien käärmeenpäiden nykivän kengännauhojani."

SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot on romaani, tai ehkä oikeastaan toisiinsa kietoutuvien novellien kokoelma. Novelleissa kertojana on kerrallaan yksi taloyhtiön asukas, ja kuten naapureilla oikeassakin elämässä, joidenkin elämät kietoutuvat toisiinsa, toisten pysytellessä tiukasti omissa oloissaan. Tuo idea onkin ihan loistava. Se oli se, mikä piti mielenkiintoa yllä ja teki kirjasta erityisen.

Ehdottomasti parasta on kuitenkin SusuPetalin loistava sanankäyttö. Hän todella osaa kirjoittaa. Henkilöhahmot ovat kovin aidon tuntuisia, kuin tuttuja, ja tapahtumat (valitettavankin) arkisia. Teksti soljuu niin, ettei huomaa lukevansa, vaan tarina etenee omalla voimallaan. Hienoa oli myös se, miten muutamaan sivuun saatiin aina mahtumaan kulloisenkin kertojan lähes koko elämäntarina. Muutamalla sanalla, pienillä lausahduksilla tuli kerrotuksi kaikki oleellinen.

Se kirjassa häiritsi, että kaikkien hahmojen elämä oli kovin.....kurjaa. Ahdistusta, alkoholismia, pelkoa, vihaa, väkivaltaa jne. jne. Jossain puolenvälin paikkeilla aloin toivomaan, että edes joku hahmoista eläisi hyvää, normaalia arkea. Tai edes sinnepäin. Tuntisi olonsa ja elämänsä hyväksi. Vaikka toki monelle tuollainen elämä on sitä normaalia arkea.

Onneksi sentään monella tunnelin päässä näkyi valoakin. Toivoa muutoksesta, toivoa paremmasta. Siihen toivoon huomasin itsekin takertuvani, odottavani seuraavan tarinan olevan jo onnellinen. Vähän raskas lukukokemus kuitenkin. Tummilla väreillä maalattuja välähdyksiä, kertojiensa elämästä.

SusuPetal on myös ahkera bloggailija. Ja ehdottomasti kannattaa tutustua myös hänen taiteeseensa, vaikkapa täällä.

Alku kappaleesta "Marko"

"Joku ääliö oli järjestänyt kertakäyttömukit ja pullot riviin puupöydälle. Marko pyyhkäisi kädellään mukit kumoon. Maahan pudonneet hän tallasi lenkkareillaan. Halkeava muovi ritisi jalkojen alla.

Muutamassa pullossa oli vielä juotavaa. Marko nosti yhtä pulloista ja nuuhkaisi. Väljähtynyt neste haisi samanlaiselta kuin mutsi.

Haju muistutti komposti löyhkää, jotain hajoavaa, lahoavaa, pilaantunutta ja tunkkaista.

Marko pudotti pullon maahan. Se ei särkynyt. Hän katsoi ympärilleen, mutta kukaan ei kytännyt ikkunoissa. Hän potkaisi pulloa. Se hävisi pensaisiin, mutta ei särkynyt vieläkään. Olkoon, Marko ajatteli, eikä hakenut pulloa. Sen sijaan hän otti pöydältä uuden pullon ja viskaisi sen keinua päin. Pullo osui keinun poikkipuuhun ja räsähti rikki."