Rick Riordan: Salamavaras

Salamavaras on viisiosaisen nuorten fantasiasarjan ensimmäinen osa. Kirjan sankarina seikkailee 12-vuotias Percy Jackson, jolle karmealla tavalla selviää, etteivät antiikin tarujen jumalat olekaan vain tarua. Itse asiassa hän on itse erään jumalan poika. Puoliverinen.

Kirjan vauhti on hurjaa, tapahtumat vyöryvät eteenpäin sellaista vauhtia, ettei kyllästymisen vaaraa ole. Varsinkin alku on mielenkiintoisesti kirjoitettu, lukija tuntee olevansa yhtä pyörällä päästään, kuin Percykin.  Silti teksti on selkeää ja mukavaa luettavaa. Tosin tämän kirjan olisin ehkä lukenut mieluummin alkuperäiskielellä. Suomennus oli jollain lailla kömpelön oloista. Tuntui oudolle, kun kirjassa paljon viljelty "cool"-sana oli käännetty "kuulia". Tai pöytäliinan reunassa oli  "sinipunainen palle".

Kovin nuorelle lukijalle tätä ei voi suositella, hirviöitä löytyy joka lähtöön, ja niiden hyökkäykset ovat melkoisen hurjia. Itsekin näin niistä epämiellyttäviä unia. Poika 10v piti kirjasta kovasti ja suosittelee sitä myös muillekin. Eikä hänen mielestään hirviötkään olleet liian pelottavia.


"Lähestyin hirviötä, mikä ei ollut helppoa, kun minulla oli miekka ja lasipallo kädessä. Jos se hyökkäisi, minun olisi vaikea puolustautua.
Mutta se päästi minut lähemmäksi -  kuuden metrin päähän, kolmen metrin.
Nyt näin sen kuvan pallosta. Ei kai se voinut ihan niin ruma olla? Pallon täytyi vääristää kuvaa, sai sen näyttämään todellista kamalammalta.
"Et sinä suostu vanhaa naista satuttamaan", se kujersi. "Minä tunnen sinut."
Minä emmin, sillä sen lasista heijastuvat kasvot kiinnostivat minua - silmät tuntuivat palavan suoraan vihreän lasin läpi niin, että käsivarteni herpaantuivat.
Grover vaikeroi sementtikarhun sylistä: "Percy, älä kuuntele sitä!"
Medusa käkätti: "Myöhäistä!"
Se syöksyi minua kohti kynnet ojossa.
Minä sivalsin miekkani ylös, kuulin iljettävän lötsähdyksen ja sitten suhahduksen, kuin luolasta purkautuvan ilmavirauksen - atomeiksi hajoavan hirviön äänet.
Jotain läsähti maahan jalkojeni juureen. Jouduin panemaan likoon kaiken tahdonvoimani, jotten katsonut. Tunsin lämpimän mönjän imeytyvän sukkani läpi ja pienten kuolevien käärmeenpäiden nykivän kengännauhojani."

SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot on romaani, tai ehkä oikeastaan toisiinsa kietoutuvien novellien kokoelma. Novelleissa kertojana on kerrallaan yksi taloyhtiön asukas, ja kuten naapureilla oikeassakin elämässä, joidenkin elämät kietoutuvat toisiinsa, toisten pysytellessä tiukasti omissa oloissaan. Tuo idea onkin ihan loistava. Se oli se, mikä piti mielenkiintoa yllä ja teki kirjasta erityisen.

Ehdottomasti parasta on kuitenkin SusuPetalin loistava sanankäyttö. Hän todella osaa kirjoittaa. Henkilöhahmot ovat kovin aidon tuntuisia, kuin tuttuja, ja tapahtumat (valitettavankin) arkisia. Teksti soljuu niin, ettei huomaa lukevansa, vaan tarina etenee omalla voimallaan. Hienoa oli myös se, miten muutamaan sivuun saatiin aina mahtumaan kulloisenkin kertojan lähes koko elämäntarina. Muutamalla sanalla, pienillä lausahduksilla tuli kerrotuksi kaikki oleellinen.

Se kirjassa häiritsi, että kaikkien hahmojen elämä oli kovin.....kurjaa. Ahdistusta, alkoholismia, pelkoa, vihaa, väkivaltaa jne. jne. Jossain puolenvälin paikkeilla aloin toivomaan, että edes joku hahmoista eläisi hyvää, normaalia arkea. Tai edes sinnepäin. Tuntisi olonsa ja elämänsä hyväksi. Vaikka toki monelle tuollainen elämä on sitä normaalia arkea.

Onneksi sentään monella tunnelin päässä näkyi valoakin. Toivoa muutoksesta, toivoa paremmasta. Siihen toivoon huomasin itsekin takertuvani, odottavani seuraavan tarinan olevan jo onnellinen. Vähän raskas lukukokemus kuitenkin. Tummilla väreillä maalattuja välähdyksiä, kertojiensa elämästä.

SusuPetal on myös ahkera bloggailija. Ja ehdottomasti kannattaa tutustua myös hänen taiteeseensa, vaikkapa täällä.

Alku kappaleesta "Marko"

"Joku ääliö oli järjestänyt kertakäyttömukit ja pullot riviin puupöydälle. Marko pyyhkäisi kädellään mukit kumoon. Maahan pudonneet hän tallasi lenkkareillaan. Halkeava muovi ritisi jalkojen alla.

Muutamassa pullossa oli vielä juotavaa. Marko nosti yhtä pulloista ja nuuhkaisi. Väljähtynyt neste haisi samanlaiselta kuin mutsi.

Haju muistutti komposti löyhkää, jotain hajoavaa, lahoavaa, pilaantunutta ja tunkkaista.

Marko pudotti pullon maahan. Se ei särkynyt. Hän katsoi ympärilleen, mutta kukaan ei kytännyt ikkunoissa. Hän potkaisi pulloa. Se hävisi pensaisiin, mutta ei särkynyt vieläkään. Olkoon, Marko ajatteli, eikä hakenut pulloa. Sen sijaan hän otti pöydältä uuden pullon ja viskaisi sen keinua päin. Pullo osui keinun poikkipuuhun ja räsähti rikki."

Paulo Coelho: Alkemisti

Tämä kirja ja kirjailija on roikkunut lukulistallani jo vuosikausia. Nyt se sitten vihdoin osui kohdalle. Kannen mukaan kirjaa on myyty 30 miljoonaa kappaletta, ja teksti käännetty 58 kielelle (vuoden 2005 tilanne). Huima suosio siis. Eikä suosion syitä ole vaikea hakea.

Teksti on äärettömän sujuvaa ja helppolukuista. Kirjassa on selkeä tarina, joka etenee rivakasti, ilman pitkästyttäviä paatoksia. Sanomakin tuodaan julki selvästi ja kiertelemättä. Kaikenkaikkiaan todella viihdyttävää lukemista, jota lukiessa voi kevyesti inspiroitua tarkastelemaan omaa elämäänsä. Laittaisin tämän samaan sarjaan Lokki Joonatanin kanssa. Ihana kirja, joka jättää lukijalle miellyttävän olon. Tunteen, kuin olisi jo oikeasti tehnytkin jotain oman elämänsä eteen.


"Olen Salemin kuningas, vanhus oli sanonut.
"Miksi kuningas puhuisi paimenelle?" poika kysyi häpeissään ja ihmeissään. "Siihen on monta syytä. Mutta sanokaamme tärkeimmäksi syyksi sen, että olet onnistunut löytämään elämäntiesi."
Poika ei tiennyt mitään elämäntiestä.
"Se on kaikkea sitä mitä olet halunnut aina toteuttaa elämässäsi. Jokainen tuntee nuorena elämäntiensä. Siinä vaiheessa kaikki on selvää ja mahdollista eivätkä ihmiset pelkää unelmoida tai toteuttaa toiveitaan. Mutta kun aika kuluu, jokin mystinen voima alkaa toistaa ihmiselle, että elämäntietä ei voi seurata." "

Anton Tsehov: Hepsakka ja muita juttuja

Vähän ironisesti sattui samalla kertaa luettavaksi Hotakainen ja Tsehov. Siinä missä Hotakaisen jutut tuntuivat aikansa eläneille, Tsehov tuntui ihmeellisen ajattomalle, niin kieleltään, kuin ajatuksiltaankin. Tsehov ei kuvaa inhimillisiä ominaisuuksia sinänsä hyvinä tai pahoina, vain jonkun ominaisuuden liika korostuminen aiheuttaa ongelmia. Olkoon se sitten hyvyys tai ahneus, pelko tai oikeamielisyys. Viehättävää onkin hänen lempeä suhtautuminen ihmisen virheisiin. Eikö se, mitä eniten paheksut lähimmäisessäsi löydy itsestäsikin? Vähän toisessa muodossa, mutta rehellisesti tarkastellen tunnistettavana.


Ote novellista "Koteloitunut ihminen"

"Hän käytti tummia silmälaseja, ihokasta, pumpulia korvissa ja ajaessaan vossikalla hän käski nostaa kuomun. Sanalla sanoen, tässä miehessä ilmeni alituinen, itsepintainen halu sulkeutua, niin sanoakseni, koteloon, joka erottaisi hänet muusta maailmasta ja suojelisi ulkonaisilta vaikutteilta. Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen alituista levottomuutta, ja ehkä puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan nykyisyyttä kohtaan hän ylisti aina menneisyyttä ja sellaista, mitä ei ole milloinkaan ollutkaan. Kuolleet kielet, joita hän opetti, olivat nekin oikeastaan nekin kalossit ja sateenvarjo, joiden avulla hän piiloutui todelliselta elämältä."

Kari Hotakainen: Elämä ja muita juttuja

Elämä ja muita juttuja,  on kokoelma Hotakaisen Helsingin Sanomain kolumneja vuosilta 1997-2000. Eihän niissä mitään varsinaista vikaa ole, sujuvaa sanailua ajankohtaisista aiheista. Ongelmana on vaan, että se, mikä oli vaikkapa vuonna 1995 ajankohtaiselle tuntuva aihe, ei sitä välttämättä tänä päivänä enää ole. Suurin osa jutuista on kuitenkin sen verran pintaliitoa, etteivät ne oikein kestä ajan hammasta. Toki joukossa on ajattomampiakin juttuja, mutta tietty liian yksityiskohtainen ajankohtaisuus häiritsee kautta linjan. Vähän jäi ihmetyttämään, miksi nämä on kirjaksi koottu?


Alku kirjoituksesta "Lyhyt johdatus alalle (eli kirja KK:lle)"

"Hyvää huomenta Kata Kärkkäinen!

Lähestyn Sinua vanhempana valtiomiehenä nyt kun esikoisromaanisi myötä otat ratkaisevan askeleen kirjallisuuden tuuliselle savannille.

Tunnen Sinua vain haastattelujen kautta. Niissä kerrot hyvin tietäväsi, miten kulttuuripiirit suhtautuvat ex-alastonmalliin, joka tunkeutuu romaanillaan heidän alueelleen. Olet sanojesi mukaan varautunut pahimpaan, eli toimit koin liikenneturva lapsuudessani: ennakoi tuleva tilaan. Ymmärrän pelkosi, mutta en tiedä ohuesta tuttavapiiristäni ketään, joka olisi haukkunut romaanisi ennen sen julkaisemista. Päinvastoin, ilman pienintäkään ivaa toivon, että romaanisi on kirkas ja syvä. Minulle on täysin yhdentekevää, kirjoittaako seuraavan modernin merkkiteoksen ex-joku vai uuttera kirjallisuudenopiskelija."

Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat

Ilon ja onnen tarinat oli aika hämmentävä lukukokemus. Nimi, ja kannen toisiaan halaavat naiset saivat odottamaan seesteistä ja hymyä täynnä olevaa kirjaa, sisältö oli kuitenkin jotain ihan muuta; kuvausta sodan kauhuista, sukupolvien välisestä kuilusta, kulttuurieroista.

Kirjassa vuorottelevat kertojina neljä kiinalaista äitiä ja heidän neljä amerikkalaistunutta tytärtään. Äidit ovat syntyneet 1900-luvun alkupuolen kiinassa, kasvaneet patriarkaalisessa yhteiskunnassa, kokeneet järkyttävän Kiina-Japani -sodan ja sopeutumisen kokonaan toisenlaiseen yhteiskuntaan. Tyttäret ovat syntyneet amerikkalaiseen, moderniin, vapautta korostavaan yhteiskuntaan, ja kuilu noiden kahden maailman välillä tuntuu liian suurelle.

Jonkinlainen yhteys kuitenkin löytyy, ja tyttäret  aikuistuessaan ymmärtävät paremmin kiinalaisuutta itsessään ja äideissään.

"Isäni oli pyytänyt minua neljänneksi nurkaksi Ilo-Onnen kerhoon. Minä korvaan äitini, jonka paikka mah jong-pöydässä on ollut tyhjänä siitä asti kun hän kaksi kuukautta sitten kuoli. Isäni uskoo että hänen omat ajatuksensa tappoivat hänet.
>>Hänellä oli uusi ajatus päässään>>, isä sanoi. >>Mutta ennen kuin se ehti ulos hänen suustaan, se kasvoi liian suureksi ja puhkesi. Se oli varmasti hyvin paha ajatus.>>
Lääkärin mukaan hän kuoli aivoverenvuotoon. Ja hänen ystävänsä Ilo-Onnen kerhossa sanoivat että hän kuoli ihan niin kuin kani: nopeasti ja jättäen keskeneräisiä asioita jälkeensä. Äidin piti toimia emäntänä Ilo-Onnen kerhon seuraavassa kokouksessa."

Markus Kajo: Kettusen kootut

Huh huh, tämä kirja rasitti naurulihaksia niin paljon, että kävi totisesti jumpasta. Eilen oli ukkokullan vuoro tämä aloittaa, ja muutaman sivun jälkeen hän valitti, ettei pysty enää lukemaan, kun nauru sumentaa silmät ja salpaa hengityksen.

Kirjassa on lähes 400 pakinaa, jotka käsittelevät aiheita laidasta laitaan. Välillä kummastellaan laskinta, joka varastaa desimaaleja ja siirrytään sujuvasti pulujen syntyhistorian kautta Hollantilaisiin kanavaluistelijoihin. Kaikki jutut eivät tietenkään yhtä hilpeää naurua herätä, mutta suurin osa on suorastaan riemastuttavia, jotain niin kovin tuttua, sisältävässä hölmöydessään. Kajo tarkastelee maailmaa niukoin lausein, omituisin sanajärjestyksin, absurdi logiikka aseenaan. Ja löytää ne ihmismielen kummallisuudet, joihin omassa päässäänkin törmää tämän tästä. Vaan ei tunnusta muille.

Markus Kajohan on esittänyt havaintojaan yhteiskunnan eri aloilta myös televisiossa. Muistattehan totisen, pyöreäposkisen miehen, jonka suupielen värähdystä vahdattiin joskus 90-luvulla? Kirjan suolana olikin hänen lakonisen, lähes masentuneen oloisen hahmon ja äänen kaikuminen mielessä, juttuja lukiessa.

"Naisten temppuilua

Kuten hyvin muistatte, naiset ovat kummallisia. Ostavat hameen, jonka sivussa on halkio sitä varten, että koipi näkyisi. Ja sitten yrittävät istua siinä hameessa niin, että koipi ei näkyisi. Kuinkahan monta naistyötuntia on tänäkin päivänä uhrattu hameiden neuroottiseen nyhtämiseen? Sitä ei tiedä ken. -Eikö voi päättää, että näkyköön koipi, ja antaa hameen olla? Tai että ei, ei saa näkyä, ja laittaa vaikka verryttelyhousut alle. Mutta ei, niin yksinkertaista se ei voi naisilla olla. Koko ajan vaan pitää hametta nyhtää. Nyhtää samalla tavalla kuin alaikäinen, joka ei enää halua olla kylässä ja siksi nyhtää. Perin monimutkaista on minusta naisten toiminta."