Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat

Ilon ja onnen tarinat oli aika hämmentävä lukukokemus. Nimi, ja kannen toisiaan halaavat naiset saivat odottamaan seesteistä ja hymyä täynnä olevaa kirjaa, sisältö oli kuitenkin jotain ihan muuta; kuvausta sodan kauhuista, sukupolvien välisestä kuilusta, kulttuurieroista.

Kirjassa vuorottelevat kertojina neljä kiinalaista äitiä ja heidän neljä amerikkalaistunutta tytärtään. Äidit ovat syntyneet 1900-luvun alkupuolen kiinassa, kasvaneet patriarkaalisessa yhteiskunnassa, kokeneet järkyttävän Kiina-Japani -sodan ja sopeutumisen kokonaan toisenlaiseen yhteiskuntaan. Tyttäret ovat syntyneet amerikkalaiseen, moderniin, vapautta korostavaan yhteiskuntaan, ja kuilu noiden kahden maailman välillä tuntuu liian suurelle.

Jonkinlainen yhteys kuitenkin löytyy, ja tyttäret  aikuistuessaan ymmärtävät paremmin kiinalaisuutta itsessään ja äideissään.

"Isäni oli pyytänyt minua neljänneksi nurkaksi Ilo-Onnen kerhoon. Minä korvaan äitini, jonka paikka mah jong-pöydässä on ollut tyhjänä siitä asti kun hän kaksi kuukautta sitten kuoli. Isäni uskoo että hänen omat ajatuksensa tappoivat hänet.
>>Hänellä oli uusi ajatus päässään>>, isä sanoi. >>Mutta ennen kuin se ehti ulos hänen suustaan, se kasvoi liian suureksi ja puhkesi. Se oli varmasti hyvin paha ajatus.>>
Lääkärin mukaan hän kuoli aivoverenvuotoon. Ja hänen ystävänsä Ilo-Onnen kerhossa sanoivat että hän kuoli ihan niin kuin kani: nopeasti ja jättäen keskeneräisiä asioita jälkeensä. Äidin piti toimia emäntänä Ilo-Onnen kerhon seuraavassa kokouksessa."

Markus Kajo: Kettusen kootut

Huh huh, tämä kirja rasitti naurulihaksia niin paljon, että kävi totisesti jumpasta. Eilen oli ukkokullan vuoro tämä aloittaa, ja muutaman sivun jälkeen hän valitti, ettei pysty enää lukemaan, kun nauru sumentaa silmät ja salpaa hengityksen.

Kirjassa on lähes 400 pakinaa, jotka käsittelevät aiheita laidasta laitaan. Välillä kummastellaan laskinta, joka varastaa desimaaleja ja siirrytään sujuvasti pulujen syntyhistorian kautta Hollantilaisiin kanavaluistelijoihin. Kaikki jutut eivät tietenkään yhtä hilpeää naurua herätä, mutta suurin osa on suorastaan riemastuttavia, jotain niin kovin tuttua, sisältävässä hölmöydessään. Kajo tarkastelee maailmaa niukoin lausein, omituisin sanajärjestyksin, absurdi logiikka aseenaan. Ja löytää ne ihmismielen kummallisuudet, joihin omassa päässäänkin törmää tämän tästä. Vaan ei tunnusta muille.

Markus Kajohan on esittänyt havaintojaan yhteiskunnan eri aloilta myös televisiossa. Muistattehan totisen, pyöreäposkisen miehen, jonka suupielen värähdystä vahdattiin joskus 90-luvulla? Kirjan suolana olikin hänen lakonisen, lähes masentuneen oloisen hahmon ja äänen kaikuminen mielessä, juttuja lukiessa.

"Naisten temppuilua

Kuten hyvin muistatte, naiset ovat kummallisia. Ostavat hameen, jonka sivussa on halkio sitä varten, että koipi näkyisi. Ja sitten yrittävät istua siinä hameessa niin, että koipi ei näkyisi. Kuinkahan monta naistyötuntia on tänäkin päivänä uhrattu hameiden neuroottiseen nyhtämiseen? Sitä ei tiedä ken. -Eikö voi päättää, että näkyköön koipi, ja antaa hameen olla? Tai että ei, ei saa näkyä, ja laittaa vaikka verryttelyhousut alle. Mutta ei, niin yksinkertaista se ei voi naisilla olla. Koko ajan vaan pitää hametta nyhtää. Nyhtää samalla tavalla kuin alaikäinen, joka ei enää halua olla kylässä ja siksi nyhtää. Perin monimutkaista on minusta naisten toiminta."

Helen Fielding: Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus

Olivia Joules on Bridget Jonesin luoneen Helen Fieldingin seuraava sankaritar. Ja tällä kertaa kyseessä on todellakin sankarillinen hahmo. Nainen, joka on nero lähes joka alalla. Osaa liikkua sulavasti niin seurapiireissä, kuin huumehuuruisissa reppumatkaajien sukellusporukoissakin. Omaa rautaiset hermot, ja sujuvan kielipään, puhumattakaan hänen sädehtivästä kauneudestaan.

Kirja oli ihan hauska, mukaansatempaava, mutta minua vähän häiritsi Jonesin haamu taustalla. Ensimmäisillä sivuilla Olivia kun kuvattiin vähän toheloksi, aikatauluja hallitsemattomaksi epäonnistujaksi. Toimittajaksi joka ei saanut kunnon juttuja, vaan joutui tyytymään kauneusvoidemainostilaisuuksien kommentoijaksi. Ja sitten yhtäkkiä hän olikin rautaisella itsekurilla varustettu, jokaisesta tilanteesta selviävä huipputyyppi. Alun kompuroinnin jälkeen kirja muuttuikin paljon mielenkiintoisemmaksi, vaikka aina välillä kirjailijaan tuntui iskevän halu korostaa, että "Tämä on nyt sitten hauska kirja, ja Olivia hassunhauska hahmo".Tuntui, kuin Fielding ei olisi oikein luottanut itseensä toisenlaisen hahmon luojana.

Mutta ihan kiva kirja tämä tosiaan oli. Sellaista harmitonta luettavaa, jossa ei päätään tarvitse sen kummemmin vaivata, vaikka arabiterrorismin ja jopa Osama bin Ladenin kanssa taistellaan. Olivia kun selviää tilanteesta kuin tilanteesta, hattuneula aseenaan. Ja luonnollisesti mukana on myös, se muutaman vastoinkäymisen jälkeen onnellisesti päättyvä rakkauskertomus, komean ja jaloluonteisen miehen kanssa.


"Hän heräsi äkisti haaveistaan. Hänen suulleen oli painettu käsi. Hän veti hattuneulan vaistomaisesti bikineistään ja upotti sen syvälle käsivarteen, joka nytkähti järkytyksestä ja höllensi otettaan juuri riittävästi, jotta Olivia saattoi kiemurrella irti.
"Älä liiku." Hän tunnisti äänen.
"Morton mikä sinua vaivaa? Oletko katsellut liikaa toimintaelokuvia?"
Hän kääntyi ja huomasi ensimmäistä kertaa elämässään tuijottavansa aseen piippuun. Se oli tosiaankin outoa."

aimarii: Aurinko pitää vapaapäivää

Aurinko pitää vapaapäivää on 80-sivuinen omakustanne, kokoelma runoja. Runojen aihepiirit vaihtelevat arjen tohinoista rakkauteen, kuolemaan ja luontoon. Tyyliltään ne ovat vapaamuotoista, modernia runokieltä.

Nämä runot olivat oikeasti hyviä. Oivaltavia ja puhuttelevia, elämänmakuisia. Niiden tunnemaailmaan oli helppo samaistua, ja kieli eteni sujuvasti. Aimariin rakkausrunoista miehenikin selvästi liikuttui, ne ovat tavallaan arkisia, ilman ruusunpunaisia krumeluita, mutta silti koskettavia.

Mielestäni ainut huono puoli kirjassa oli se, ettei runoja oltu jaoteltu selkeästi eri aihepiireihin. Nyt runot tuli ikään kuin ahmaistua vähän huitaisten, yhtenä pötkönä. Vaikkapa vain tyhjä sivu välissä, olisi suonut lukijalle hengähdystauon. Aikaa miettiä lukemaansa, aikaa odottaa jotain muuta.

Valitettavasti tätä kirjaa ei ole missään myynnissä, mutta aimariin runoihin pääsee tutustumaan hänen blogissaan, Pollen suuret saappaat ja kotisivuilla Elämän kultalankaa.

"Kirjoitin sinulle kirjeen.

Postiin asti en sitä saanut,

kun satoi.

Jos huomenna on poutapäivä,

niin ylihuomenna kirje on

punaisessa postilaatikossasi.

Ei ajatukset päivässä miksikään muutu.

Kirjoitin sata kertaa

rakastan sinua,

rakastan sinua.

Ja lopuksi suurin kirjaimin,

on ikävä sinua."