Valitut Palat: Puolen tunnin puutarhuri

Tätä kirjaa olisi suloista lukea kovalla helteellä, riippukeinun varjossa loikoillessa. Kivoja kuvia, huolettomien ajatusten seuraksi. Jos jossain kohtaa viitataankin tylsiin rikkaruohoihin tai maanmuokkaamisiin, niissäkin kuvissa on sievän värisiä työkaluja, joilla voi söpösti vähän harailla maan pintaa. Perustamistöihin vain viitataan siveästi, rasittamatta lukijaa liikaa ajatuksella kovasta työstä.

Mutta silti, ei tämä missään nimessä huono kirja ole. Sovellettu ihan hyvin suomalaisiin oloihin, ja paljon, paljon kuvia kokonaisuuksista. Kovin monissa puutarhakirjoissakin kun pakkaa olemaan vaan toinen toistaan enemmän väritettyjä lähikuvia yksittäisistä kukista.

"Kauniina kesäpäivänä on ihanaa kuljeskella puutarhan vehreydessä: pieni puuhailu tuntuu huvitukselta ja rentouttaa mieltä. Kuihtuneiden kukkien nyppiminen on mukavaa, kun työn tulos näkyy heti. Ohjailenpa tuota kärhöä hiukan ja kiinnitän tuon uuden verson kauniisti esille... Siistinpä tuota pallotuijaa hieman, jotta siitä tulee oikein sileän pallomainen... Pientä puuhaa on jokaiselle päivälle."

Tuire Kaimio: Koirien käyttäytyminen

Tämän kirjan lukemiseen meni monta päivää. Teksti on kyllä helppotajuista, mutta varsinkin koirien metsästyskäyttäytymistä käsittelevät kohdat vaativat minulta vähän omia pohdintoja. Noppa on ensimmäinen metsästysrotuinen koirani, ja täytyy sanoa, että muutama asia valkeni minulle tämän kirjan luettuani. Jäinkin hämmästelemään sitä, miten tarkasti noilla metsästyskoirilla onkaan onnistuttu jalostamaan erilaisia metsästyskäyttäytymisiä.

"Erot metsästyskäyttäytymisessä tuntuvat selittävän yllättävän suuren osan koirien arkielämän käyttäytymiseroista, myös muissa kuin metsästyksellisiltä vaikuttavissa tilanteissa."

Pääteema kirjassa oli kuitenkin sen vakuuttelu, että koira ei ole suden jälkeläinen, vaan oma, itsenäinen laji, koiraeläinten heimossa. Kirjan mukaan koira ei tarvitse niinkään voimakasta johtajaa, vaan havainnoivaa ja sitkeää opetusta siitä, mikä on kannattavaa käytöstä. Tuohon ajatukseen on helppo yhtyä, vaikkakin siinäkin ajattelussa on jo nähtävissä ylilyöntejä. En ymmärrä sitä, ettei koiralle muka saisi lainkaan käyttää EI-sanaa. Toki sen viljelyssä on oltava säästeliäs, mutta ihan yhtä hyvin koira oppii ei-käskyn, kun minkä tahansa muunkin. Se tarkoittaa "lopeta se, mitä olet tekemässä ja odota seuraavaa ohjetta". Pelkkää ei:tä on koiralle tietenkin turha huudella. Vähän myös ärsyttää sanoilla hurskastelu. Käskyä nimitetään vihjeeksi....Vihje, jota kuitenkin odotetaan noudatettavan, hmmmm?

Lukukokemuksena tämä kirja oli paljon parempi, kuin odotin. Aikaisemmista Kaimion kirjoista en ole oikein piitannut, mutta tämä oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu.  Ja Minna Tallbergin upeat kuvat tekevät hienosti oikeutta koirien monimuotoiselle käytökselle.

"Kun ongelmakäytös toistuu, siihen liittyvät hermoradat vahvistuvat. Käytös ilmaantuu yhä voimakkaampana, yhä useammin ja yhä vähäisemmissä tilanteissa. Myös kiihtyneisyys, pelko ja stressi vahvistuvat, ellei niiden syytä korjata. Siksi ongelmakäytöksen korjaamisessa on vain yksi nyrkkisääntö: käytöksen syy on löydettävä ja tilanteen korjaamisen on lähdettävä syyn poistamisesta. "

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari

En tiedä, montako näitä on ilmestynyt, mutta minä luin kirjat:
-Kapteeni Kalsari seikkailee
-Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
-Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut
  keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt)
-Kapteeni Kalsari ja sähköräkäjätkän iso paha taistelu
 1.osa:Siivottomien sierainmöykkyjen yö


Luin nämä Kapteeni Kalsari-kirjat poikani suosituksesta. Ja aika mainiota menoahan niissä onkin. Lukeminen tosin vaatii absurdin (koululais)huumorin mielenlaadun, mutta minullehan sellainen sopii, kuin nenä päähän. Kakka-, pissaosasto oli onneksi jätetty rauhaan

Jos ryhdistäytyy ja tarkastelee kirjoja aikuisena, tulee ensimmäisenä mieleen, että on siinä vähillä ideoilla onnistuttu kokonainen kirjasarja tekemään. Sivuja on 150:n paikkeilla per kirja, mutta niistä varmasti kolmasosa toistuu täysin samalla idealla, ja joskus jopa samoilla sanoilla, kirjasta toiseen.

Mitään ikärajaa näihin ei tarvita, kieli on ihan siistiä, mutta tuskinpa alle kouluikäinen näiden hauskuutta vielä ymmärtää.


Kirjasta Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt)

"Mutta Kapteeni Kalsari ei kuunnellut. Hän hyppäsi ikkunasta Erno ja Huuko yhä kiinni viitassaan. "AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAUUH!" he kirkuivat pudotessaan maahan ja saivat välittömästi surmansa.

Pelleilin vain.

Vessapaperi ei tietenkään kestänyt kolmen sankarimme painoa, ja hetken näytti että he tuhoutuvat. Mutta yhtäkkiä Kapteeni Kalsarin punainen tekokuituviitta avautui kuin laskuvarjo - VSUUUUP!

Erno ja Huuko ja Kumppariritari leijuivat turvallisesti alas samalla kun avaruusalus räjähti heidän yläpuolellaan."

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä

Paras lukemani romaani pitkään, pitkään aikaan.  Kirja kertoo ensimmäisestä kesästä päähenkilön puolison kuoleman jälkeen. Siitä, miten elämä jatkuu ulkoisesti lähes samanlaisena, mutta kaikki on kuitenkin toisin. Kaipauksesta ja pelosta, mitä rakkaan menettäminen aiheuttaa.

Ahdistava, koska väistämättä tulee mieleen, entä jos itse olisin tuossa tilanteessa? Miten siitä selviäisin? Selviäisinkö? Haluaisinko selvitä, tuntuisiko elämä ilman rakasta puolisoa enää elämisen arvoiselta? Mutta myös lohduttava ja elämänmyönteinen, vaikkei kesä päätykään herttasarjojen ruusunpunaiseen uuteen onneen. 

"Vaikka kaikkeen muuhun olin valmistautunut, en ollut ymmärtänyt, että minä jäisiin henkiin Paulin kuoleman jälkeen. Olin valmistautunut kaiken loppuun, mutten ollut osannut ottaa huomioon, että joutuisinkin jatkamaan elämääni ilman häntä. Vaikka ei tämä elämiseltä tuntunut vaan hengissäpysyttelyltä. En vieläkään pystynyt täysin uskomaan olevani oikeasti elossa, pikemminkin vain uskottelin itselleni, että olin."

Positiivarit: Äiti, toi setä pieras

Tähän kirjaan on koottu lasten sutkautuksia, elämän eri aloilta. Ei voi kuin ääneen nauraa lasten osuville kommenteille. Ihana kirja, jonka parissa voi muistella oman elämän varrelle sattuneita hauskoja tai noloja kohtauksia.


"Vietämme joulua anoppilassa ja katsomme luontodokumenttia tv:stä. Ykskaks ruutu on täynnä uhkeaa gorillanaarasta, siinä se levollisesti rapsuttelee itseään ja jäystää puunoksaa. Tissit roikkuvat napaan asti, ja koko turkki oli likainen ja pörröinen.

1,5-vuotiaan poikani silmät kirkastuvat ja hän osoittaa iloisena kuvaa: "Äittä!" "

Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat

Spiderwickin kronikat on viisiosainen fantasiatarina, joka ei nyt ehkä ihan kaikkien pienimmille lukijoille sovi, mutta mörköpelkojen ylittäneille kyllä. Tarina etenee todella vauhdikkaasti, kirjasta toiseen, ilman varsinaisia suvantokohtia. Näitä kirjoja ei oikein voikaan lukea erillisinä kirjoina, koska juoni etenee niissä niin selkeästi alusta loppuun, kirjasta toiseen.

Vaikka kertomuksessa ei oikeastaan ole mitään hauskoja kohtia, ei sävy silti ole liian tumma. Toisaalta ainakaan minua, ei päähenkilöiden tunteet saavuttaneet, ja hurjimmatkin taistelukohtaukset laimenivat tavalliseksi tarinoinniksi. Lastenkirjassa sitä ehkä on pidettävä hyveenäkin.

Aikuislukijalle parasta antia on kuitenkin DiTerlizzin loistava, ilmeikäs kuvitus. Jo sen takia, kannattaa Spiderwikin kronikat lukea.

Viisiosaisen Spiderwickin kronikoiden, kolmannen osan lopputeksti.

"Ronttuja ja peikkoja,

kaikenlaista kummaa!

Vielä vastaan tuleeko

muuta synkkää, tummaa?

Jared, vaikeuksissa aina,

vetää puoleen kaiken kurjan.

Hän kohtaa pian haastajansa,

oman kaksoisolentonsa hurjan.

Alla vanhan louhimon

on kääpiöiden maa.

Siellä kansa ja kuningas,

joka ei kruunua saa.

Ole rohkea, jatka vain!

Mutta varo tiellä haltijain."

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen

Valkopukuinen nainen on lojunut yöpöytäni laatikossa jo muutaman vuoden. Yli 500, pienellä präntillä ladottua sivua vanhanaikaista, runsaiden korulauseiden värittämää tekstiä on saanut minut kerta toisensa jälkeen sulkemaan kirjan heti ensimmäisten sivujen jälkeen. Tällä kertaa pääsin kuitenkin loppuun asti.

Kirja on kirjoitettu noin 150 vuotta sitten, ajalla jolloin naiset pyörtyilivät hiljaa taustalla, ja aatelisarvo riitti todistukseksi miehen korkeasta moraalista. Valkopukuinen nainen on salapoliisitarina yhdistettynä rakkaustarinaan. Oikeastaan ihan hyvä kirja, jos vaan lukukunto kestää kaiken liirumlaarumin.

"Lähestyin häntä ja ojensin käteni. "Teillä on monta ystävää, jotka teitä rakastavat, neiti Fairlie. Tiedän tuleva onnenne on monen sydämen toive. Saanko nyt lähdön hetkellä sanoa, että se on myös minun rakkain toiveeni?" Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän nojautui toisella vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Painoin pääni sen yli, huuleni pusertuivat siihen, kyyneleeni tipahtivat sille - ne olivat tuskan ja epätoivon kyyneleitä. "Jumalan tähden, jättäkää minut!" hän kuiskasi. Hänen sydämensä salaisuus purkautui esiin noissa rukoilevissa sanoissa. Minulla ei ollut oikeutta kuulla niitä; minulla ei ollut oikeutta niihin vastata. Nämä sanat, tämä pyhän heikkouden ilmaus, karkottivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi."

Sophie Collins: Koirapuhetta, opi tulkitsemaan koirasi viestejä

Tästä kirjasta jäi epämiellyttävä olo. Periaatteessa se on ihan ok, kuvia koirista, ja tekstejä joissa noiden koirien ilmeitä tulkitaan. Mutta ihan kaikkien tulkintojen kanssa en ole samaa mieltä, ja ihan selkeitä, karkeita virheitäkin löytyi. Vaikka tämä.

"Bassettien ja beaglejen kaltaiset ajokoirat pitävät häntäänsä yleensä melko matalalla, paitsi silloin kun ne ovat ylen määrin kiihdyksissä." Mahtaako montaa koirarotua olla, joka kantaisi häntäänsä pystymässä, kuin beagle??

Mutta suurin asia, miksi en kirjasta pitänyt, oli kuvausjärjestelyt. Kaikki kuvat oli otettu studio-oloissa, jonne oli tuotu toisilleen vieraita koiria. Tekstissäkin moneen kertaan kerrottiin, miten osa koirista ahdistui suuresti ahtaassa tilassa olemisesta, ja jotakin oli siellä jopa purtu. Osa koirista todellakin näytti kuvissakin niin ahdistuneille, että kuvaamisen sijaan ne olisi pitänyt viedä kiireesti pois. Tarkoitusko pyhittää keinot?

"Tämä jackrusselinterrieri on lyönyt täysjarrut päälle ja kiskoo taluttimessa taaksepäin. Silmissä on pehmeä katse; koira ei tuijota vaan anelee apua." Samaa russelia oli kuvattu monessa muussakin pelkoa ja ahdistusta kuvaavissa kohdissa. "Voimakkaasti köyristynyt selkä, jännittyneet etutassut ja luihulta näyttävä takapää viestivät yksikantaan, että tämä jackrusselinterrieri on peloissaan." "Hieman köyristynyt asento on selkeä merkki pelosta, hädästä ja ahdistuksesta."

Paul Walker: Lemmikkikuvaus, musti ja mirri linssin takaa

Viehättävä kirja! Ihanat kuvat, ja kirjasta huokuva rakkaus ja kunnioitus eläimiä kohtaan saa hyvälle mielelle. Ohjeista suuri osa on tarkoitettu muita, kuin omia lemmikkejä kuvaavalle, mutta toki kirjasta saa hyviä vinkkejä ihan tavis kotikuvaajakin.

" Alistuva käyttäytyminen eläimen seurassa voi auttaa voittamaan sen ystävyyden nopeammin. Tässä vaiheessa kannattaa myös seurata tarkasti eläimen suhdetta hoitajaansa. miten lähellä hoitajaansa eläin pysyttelee, kun he liikkuvat yhdessä kotipiirissä? Miten hyvin se tottelee hoitajansa käskyjä? Onko eläimellä valikoiva kuulo, joka paranee yllättäen, kun tarjolla on ruokaa? Onko eläin leikkisä? Perustiedot eri koira- ja kissaroduista antaa hyvät lähtökohdat suunnittelulle, mutta näitä tietoja ei pidä koskaan ottaa liian kirjaimellisesti."

Pirjo Manninen: Käytös kiitettävä 10

Olipa ajatuksia herättävä lukukokemus! Tarina sinänsä oli aika tavanomainen, mutta viitekehys, 60-70-lukujen taitteen koulumaailma, sitäkin mielenkiintoisempi. Itselläni on koulumuistoja jostain 70-luvun puolesta välistä alkaen, ja huimaa on, kuinka suuri muutos arvomaailmassa on juuri siinä välissä tapahtunut. Juuri silloin on luovuttu edellisten sukupolvien teitittelystä, muodollisesta pukeutumisesta, auktoriteettien jalustalle nostamisesta jne. Nyt, kun kuuntelen juttuja tämän päivän koulumaailmasta, ei se isommin ole tuntunut muuttuvan omista ajoistani. Ehkä opettajilla on vielä vähemmän auktoriteettia, mutta ei mitään tuollaista radikaalia muutosta entiseen.

"Samana lokakuisena päivänä, jona Anna luki lehdestä, että eräästä kauppaoppilaitoksesta oli erotettu nuori miesopettaja, koska tämä oli erehtynyt käyttämään koulussa villapaitaa, erotettiin heidän koulustaan Mikko Ranta neljänneltä beeltä. Mikko oli varastanut.

Ei villapaita toki ollut ainoa syy opettajan erottamiseen. Säädyttömän pukeutumisensa lisäksi miesparalla oli toinenkin synti tilillään. Hän oli häpeällisesti sallinut oppilaittensa sinutella itseään. Jos nyt ei aivan luokassa niin tuntien ulkopuolella kuitenkin."

Emily Rodda; Deltoran vyö

Vähän ailahtelevan tasoinen fantasiasarja, jossa etsitään pahan voiman piilottamia seitsemää jalokiveä, joilla paha kukistettaisiin ja Deltoran valtakunta pelastuisi. Sen verran mielenkiintoinen kumminkin, että seuraavaa osaa jää kaipaamaan. Joka kirjassa toistuu sama kaava; ensin vaelletaan, kärsitään nälkää ja vilua, sitten vähän taistellaan, josta selvitään niukin naukin, ja lopuksi Grande Finale-taistelu, jossa voitetaan sen kertainen jalokivi. Ainakaan alle kymmenvuotiaille ei tätä voi suositella, sen verran reippaita taistelukuvauksia kirjoissa on, ja varsinkin kolmannen osan taistelu peikkojen vankina, oli tunnelmaltaan lähes ahdistava. Kuin Hannu ja Kerttu noidan vankina, vähän hurjemmin kirjoitettuna.

Kahdeksanosaisen sarjan viidennestä ja toistaiseksi viimeisestä suomennetusta osasta; Kauhujen vuori

"Kinnit vilkaisivat toisiinsa hämmentyneinä, mutta Fa-Glin ja Gla-Thon nyökkäsivät silmät hohtaen. Ne olivat vannoneet vaikenevansa (jalo)kivestä, joka oli pudonnut Liefin kädelle, ja siitä mitä hän oli sillä tehnyt. Ne eivät olleet kyselleet kimmeltävästä jalokivikoristeisesta vyöstä, johon elbaiitti oli pantu, eivätkä niistä kahdesta kohdasta, jotka ammottivat vyössä tyhjinä. Ehkei niiden tarvinnut kysyä. Ehkä ne tiesivät tai arvasivat totuuden, sillä Kauhujen vuoren maahiset ovat vanhaa kansaa, jolla on vanhoja, vanhoja muistoja."

Eleanor H. Porter; Pollyanna

Tyttökirjojen klassikko, ehdottomasti, mutta paino sanalla tyttö. Vähän jo näillä vuosikymmenillä alkoi vaivaamaan kirjan naiivi maailma. Silti, tokihan annos pollyannismia tekee meille arjen tohinassa tuskaileville hyvää.

"Tyttö sai kaiken tarvitsemansa huoltotoimelta ja lähetyslaatikoista. Kerran hän oli toivonut nukkea seuraavan paketin mukana. Mutta nuken sijasta tulivatkin pienet kainalosauvat. Lapselta pääsi tietysti itku. Mutta silloin isä opetti hänelle tuon leikin. Hänen piti aina keksiä jotakin, josta voi olla iloinen. Ja isä oli sanonut, että hän saattoi heti ryhtyä leikkimään ilojen etsimistä, olihan muka syytä olla iloinen siitä, ettei tarvinnut kainalosauvoja."